Lena joki muistoja

Lena-joki 7. - 23.8.2018
7.8. Lähtö ja Moskovassa
Minut tuodaan omalla autollani juna-asemalle. Ninjakin on saattamassa. ”Jotta näkee, että nyt se
taas lähtee reissuun”.
8:19 -juna on muutaman minuutin myöhässä. Laiturille on kokoontunut koko joukko matkustajia.
Etsin lompakostani työeläkekorttia. Haluan varmistua, että minua ei poisteta junasta oikeudettoman
eläkeläisalennuksen käyttöyrityksen vuoksi. Olin ostanut lipun elämäni ensimmäisellä
eläkeläisalennuksella ja luulen, että junailija tulee tarkistamaan oikeutukseni siihen. Viisi euroa on
sentään viisi euroa ja kovalla työllä ansaittu.
Silloin rävähtää. Tunaroin lompsani kanssa niin, että sen koko setelistö lennähtää laiturille ihmisten
jalkoihin. Alan noukkia seteleitä. Niitä on paljon. Yksi mies kumartuu auttamaan ”ettei tuuli vie”
ja sanoo, että on sanonta että rahahan ei maailmasta lopu, vaikka sitä kylvämällä kylväisi. Minä
sanon, että ovat ruplia. No, ei sitten niiden niin väliä, naurahtaa hän, ja antaa poimimansa setelit
minulle. Kiitän. Löydän eläkekorttinikin.
Junailijaa ei eläkekorttini kiinnosta. Matkustan extraluokassa väljästi. Soitan pari työpuhelua ja
muuten vain olen ja katselen ohi kiitäviä maisemia. On se vaan kaunis ja siisti tämä Suomenimaa.
Pasilassa vaihto ja olen lentokentällä parikymmentä minuuttia ennen määräaikaa.
Astelen Aeroflotin lähtöselvitykseen ja etsin katseellani Arial-matkatoimiston edustajaa, jonka
pitäisi tähän aikaan myös olla täällä. Siinähän hän, arvaan naisesta, joka kiinnittää katseensa
minuun. Täytyy olla, koska eivät naiset tapaa minua tuolla eivätkä millään muullakaan tavalla
huomioida.
Muut ovatkin jo lähtöselvitysjonossa, sanoo opaaksi tunnustautuva nainen. Menen jatkeeksi. Jono
etenee, mutta pari pariskuntaa ennen omaa vuoroani tulee stoppi. Lähtötiskillä on mies
kitarakoteloineen ja jokin siellä nyt haraa vastaan. Takkinsa alta häneltä roikkuvat hapsut, että
juutalainen, arvaan ja kun tarkemmin kuuntelen, että amerikanjuutalainen. Menossa Moskovaan ja
sieltä Tel Aviviin. Viivästymää aiheuttanut asia selviää ja oma vuoroni sujuu muitta mutkitta.
Samoin turvatarkastukseni, vaikka vaikuttaa siltä, että ovat saaneet uudet ja tiukemmat
tarkastusohjeet nämä turvatarkastajat. Niiden uusien ohjeiden vuoksi ne siellä Saksassa ovat
varmaan koko lentoliikenteensä sekoittaneet.
Soitan kotiin ja yritän antaa ohjeita erään asunnon parvekeverhoasiassa, mutta kun totean vastaargumentoinnin
vaikeaksi ellen peräti mahdottomaksi, annan olla ja sanon, että nyt pitää mennä
portille.
Lentomme on ajallaan. Airbus-koneessa on hyvät jalkatilat ja hupskeikkaa: ollaan Moskovassa että
heilahtaa vain. Meniköhän puoltatoistakaan tuntia?
Ryhmämme on 1 + 14. Vaihdan muutamia ajatuksia Leivonmäen ja Tampereen miesten kanssa.
Moskovan lentoasemalla kävellään käytävä toisensa perään, annetaan välillä liukuhihnan viedä,
mennään hissillä ja sitten junalla Moskovan keskustaan Belorussia-asemalle. Siitä metrolla kolmen
pysäkin verran aivan ydinkeskustan metroasemalle. Siitä on Punaiselle torille runsaan 500 metrin
kävely. Menemme sinne.
Punaisen torin portilla on ortodoksiuskon figuureita ja porttien jälkeen ortodoksikirkko. Valtaosa
Punaisesta torista on telineiden pystytystyömaata eikä siis käveltävissä. On tulossa
sotilastattootapahtuma ja jokin muu suurta yleistöä keräävä juttu ja niitä varten väsäävät katsomoita.
Saamme puolisentoista tuntia omaa aikaa. Kävelen kävelykadulla, jota koristavat runsaat
valorakennelmat, ledivaloja varmaan. Katusoittajia on tasaisin välimatkoin. Ovat enimmäkseen
ikäihmisiä ja soittavat ammattilaisten tavoin.
Syön Gum-burgerin ja juon lasillisen ruiskaljaa. Njet ponimai, sanoo kaverilleen viereiselle tuolille
istutuunut nainen tarkoittaen, että minä en käsittänyt, mitä hän juuri äsken minulta kysyi. Nyt
tajuan, että kysyi, ovatko pöydän ympärillä olevat vapaat tuolit vapaita. Naisen seuralainen menee
ostamaan burgeria. Oman burgerini majoneesit valuvat pitkin ranteitani. Seuraan kun mustaan
pukuun pukeutunut kipapäinen tyylikäs nuori mies tulee myös asioimaan pikkupoikansa kanssa
burgeri-virvoitusjuomapisteellä. Puhuu ilmiselvästi venäjää, joten venäläinen.
Paluumatka lentoasemalle on samaa reittiä. Metro ja juna ovat tulomatkaa täydempiä ja joudumme
seisomaan.
Leivonmäen mies yrittää täpötäydessä metrossa ottaa pystytangosta tukea, mutta horjahtaa ja saa
niskastani otteen eikä siten mene pitkin pituuttaan. Sanon, että jos minut aikoo niskalenkillä
kellistää, pitää olla tiukempi ote. Olen nimittäin Lapualta kotoosin.
Lahden mies sanoo, että kyllä täällä ovat paikat siistiytyneet tarkoittaen varmaan verrattuna siihen
mitä oli joskus Neuvostoliiton aikana. Olen samaa mieltä, vaikka en minä niin aiemmasta tiedä.
”Mutta on niillä vielä tekemistä ennen kuin nämä radanvarret ovat paraatikunnossa”
Lento Jakutskiin lähteen melkein ajallaan. Kuusi tuntia ja näin olemattomat jalkatilat, huokaan.
Lento sujuu kippuroiden ja kokeillen, että pitäisikö jalkoja näin ikkään ja päätä noin ikkään vai
olisiko vallan jotenkin muuten päin.
Alkumatkasta on pilvetöntä ja valoisaa. Sitten pilvistä ja valoisaa. Sen jälkeen tulee pimeää ja
saattaa olla pilvetöntä. Loppumatkan on valoisaa ja välillä pilvistä ja välillä pilvetontä. Siperia
opettaa, että se on suuri eivätkä sieltä ihmisasumukset tuiki kuin siellä täällä.
8.8.2018 Jakutsk
Olemme Suomen aikaan aamuneljältä Jakutskissa, kymmeneltä paikallisaikaa.
Kone kaartaa mahtavana virtana leviävän Lenajoen ylitse ja laskeutuu pitkänpitkälle lentokentälle.
Katselen koneen rullatessa sen ikkunasta lentokentän laitamilla siellä täällä lojuvia lentokoneiden
hylkyjä kyljissään Yakutian Airlines. Myöhemmin googlettaessani Yakutian Airlines paljastuu
Jakutian omaksi lentoyhtiöksi. On sillä kunnossa oleviakin. Se hoitelee Jakutian sisäistä
liikennettä.
Lentoasema ei ole mikään rähjä mutta ei varta vasten jalkapallokisojakaan varten saneerattu.
Kulahtanut ja pikkuinen se on ja vain yksillä vessoilla varustettu. Minulla se rakko kestää odottaa
vessajonon purkautumista, vaikka en koneessakaan käynyt lirillä. Sormet tuntuvat niin paksuilta,
että siellähän ne nesteet - ilmankos pää tuntuu oudon kevyeltä.
Kaksi lentovuoroa vuorokaudessa tulee Moskovasta ja menee myös. Oppaan mukaan talvella on
niin paljon pakkassumua, että päivälento myöhästyy usein. Tänä aamuna ei ole sumua eikä
savuakaan metsäpaloista, vaan runsas 20 astetta lämmintä ja aurinkoa taivaan täydeltä.
Laivayhtiön bussikuljetuksella laivalle. Lentokoneessa vieressäni istunut poika vanhempineenkin
näköjään tulee risteilylle. Ovat varmaan venäläisiä ja pojalle kehittyy kuulonalenema, jos jatkaa
samalla volyymilla musiikin kuuntelemista, jolla minäkin sain sitä lentokoneen huminassa hänen
kuulokkeittensa läpi kuunnella.
Laivautiminen käy sukkelaan. Lyhyen lepohetken jälkeen menemme syömään laivaravintolan
seisovasta pöydästä. Minä varoitan itseäni, että yritä olla ahmimatta, niin monesta herkusta kuin
olenkin jäänyt pikkupoikana paitsi. Istahdan Leivonmäen ja Tampereen miesten pöytään ja
seuraamme liittyy elämän työnsä opettajina tehnyt pariskunta. Tutustumiset luontuvat ilman sen
virallisempia esittelyitä. Maailmanmatkaajiahan tässä kaikki ollaan, käy pian ilmi. Opettajapari on
mieltynyt Venäjän matkoihin, niillä kun tapaa niin ystävällisiä ihmisiä ja paikat ovat
mielenkiintoisia.
Syötyämme lähdemme nopealla aikataululla kaupunkikierrokselle pienoisbussilla, joka olisi
Suomessa jo ajat sitten joutanut bussien hautuumaalle. Ulkona on lämmintä ainakin 25 astetta ja
bussissa sisällä 35 astetta, mutta ilmastointi onneksi toimii, kun antaa ilman virrata avatusta
ikkunasta sisään. Kaikki muutkin kaupungin monet pienoisbussit ovat samaa tasoa - en sillä sano,
että valittaisin: matkamme ikiroudan kohdetta kohti sujuu mukavasti tien epätasaisuuksissa
keinahdellen. Ikiroudan muljahteluita, sanon minä vieruskavereilleni.
Neuvostoliiton kaivamalle ikiroutaluolalle on puolen tunnin ajomatka. Katujen varsilla on taloja -
kerrostaloja, puutaloja, omakotitaloja – jotka nekin olisivat kuntonsa puolesta saaneet saada bussin
ja Neuvostoliiton tavoin ajat sitten lopetustuomion. Kerrostalojen parvekkeita on korjailtu jos
jonkinlaisilla virityksillä, mutta ihme ja kumma; kaikkein vinksinvonksahtaneimmissakin näytetään
asuttavan. Pelargonioitakin akkunalla. Uudempiakin kerrostaloja on, mutta on kerrostaloja, joita
on alettu rakentamaan, mutta joiden rakentaminen on jäänyt kesken. Kaupungissa eivät kaikkien
rakentajien finanssit näytä kaikesta päätellen kestävän ikiroudalle rakentamista. Sitten on isoja
kerrostaloja, joita näytetään rakennettavan toista metriä korkeiden pylväiden varaan, siis täysin
vapaasti tuulettuvalla alapohjalla. Ikiroudan tai sen ikiroudan pinnasta sulamisen takia varmaan tai
ken tietää.
Vaikka kaupungissa on oikeanpuoleinen liikenne, ehkä yli puolet autoista on sellaisia, joissa on
ohjauspyörä oikealla. On aivan laillista ja johtuu siitä, että tänne tuodaan autoja suoraan Koreasta
ja Japanista ilman, että niitä tarvitsee muuttaa vasemmalta ohjattaviksi, sanoo opas. Toyotoitahan
ylivoimainen enemmistö sellaisista autoista näyttää olevankin.
Luola oli neuvostoaikana ruokavarastona. Sisällä on kesällä jatkuvasti -5 astetta ja talvella -15
astetta. Sinne pitää laittaa kypärä päähän ja kehotetaan pistämään päälle lämpöpukukin, jollaisia on
telineessä roikkumassa, mutta minä ja mun kaverit sanomme, että mehän emme minkään viiden
pakkasasteen takia ala lämpötakkeja niskaamme vetämään emmekä vedä muita kuin puserot, jotka
meillä on mukana. Emmekä muuten laita lämpökenkiäkään, joita niitäkin meitä ohjataan vetämään
jalkoihimme. Me kun emme aio palella ja jos liukkaalla luikastelemme, teemme sen omissa
skandaaleissamme.
Luolaan kuljetaan kolmen eteisen kautta. Jokaisen eteisen lämpötila on edellistä alhaisempi kunnes
tullaan luolamaiseen käytävään, jonka lattiat, seinät ja katot ovat valkoiseksi jäätyneen lumen
peitossa. Sitä pitkin me lähdemme maton päällä jonossa kulkemaan.
Luolassa ei ole keinotekoista jäähdytystä vaan se pitää itse itsensä pakkasella, ikiroutaan kun on
kaivettu. Ihastelemme käytävän molempien puolilla olevien syvennösten jääveistoksia, joita
valaisevat liikkuvat ja paikoillaan pysyvät monenväriset valonsäteet. Erityinen luolaoppamme
selostaa veistoksiin liittyvää uskomustarustoa ja kaikkea mihin muuhun luontoon ja elämänmenoon
ne veistokset liittyvät. On siellä curlingratakin. Sinne ei saa mennä, mutta jääliukuradan saa laskea
liukurilla, jos vain haluaa ja yksi meidän joukostamme hurauttaa ja lentäisi kurvissa yli laidan, ellei
siinä olisi sellaista laitakaarrosta jollaisia televisiossa näytetyissä kelkkaradoissakin on. Että sitä
aina lapsettaa, sanoo hänen vaimonsa, mutta mies vain nauraa ja kehuu vielä, että veipäs liukkaasti.
Viimeinen rasti on jäinen baaripöytä ja arvaamme, että nyt päästään itse asiaan, kun luolaopas alkaa
kaivamaan muovipussista jäisiä snapsilaseja taikka eiväthän ne laseja ole vaan snapsilasien
muotoon jäädytettyjä jäänkappaleita. Oma oppaamme kaivaa kassistaan vodkapullon, jonka
hakemista varten me näköjään matkalla pysähdyimme. Paukut vetävät suut muikeiksi niillä, joille
maistuu ja maistuisivathan ne heillekin, jotka ilmoittivat bussissa että eivät ota alkomaholia. Vai
ehtikö rouva vetäisemään vaikka mies sanoi, että ei oteta. Mies veti kätensä kumminkin pois
vaikka alkoikin lasia kohti kurotella. En minä sitä niin tarkkaan seuraa, kun meinaa alkaa
naurattamaan.
Ulostultaessa silmälasit menevät huuruun auringon kuumottamassa etuhuoneessa. Piristipä
mukavasti, minä sanon luolamatkasta, mutta rouva vieressä hytisyttää itseään ja sanoo, että kaikkea
muuta ja, että oli kalseaa ja kylmää.
Pistäydymme vielä näköetäisyydellä olevassa kasakkatalossa. Siellä on kasakkaesineistöä,
ravintola ja pieni myymälä sekä parikymmentä husky-koiraa ulkona omissa häkeissään. Meidän
käy niitä koiria vähän sääliksi, kun sellaiset kovaan pakkaseen tottuneet eläimet joutuvat
päiväkaudet olemaan kovassa helteessä.
Ei kasakoilla ollut eikä täällä ole saunoja, sanoo opas tiedusteluuni. Minä mielessäni, että eikö,
mutta en jatka asiasta enempää. Kimppuumme käyvät pikkuitikat kiirehtivät poislähtöämme.
Paluumatkalla laivalle pistäydymme tavallisessa kaupassa ja sitten sellaisessa kaupassa, jossa on
miestä väkevämpää. Ostavathan ne pojat ja jokuset tytötkin niitä sellaisia matkaeväiksi. Laivalta ei
oikein väkevämpiä aineita ole saatavissa ainakaan runsaammassa määrin.
Laiva suuntaa klo 19 nokkansa etelään kohti Lenan pilareita. Sieltä palaamme parin päivän päästä
takaisin Jakutskiin ja sitä myöten kohti pohjoista ja Jäämerta.
9.8.2018 Lenan Pilarit
Lenan pilarit ovat eroosiolta säästyneitä kivipylväitä pari sataa kilometriä Jakutskista etelään.
Kalkkiveä ja dolomiittia luulen ymmärtäväni niiden olevan koostumukseltaan. Niitä on
kahdeksankymmenen kilometrin matkalla Lenan vasemmalla rannalla etelään päin mentäessä.
Kohdassa, johon rantaudumme, ne ovat jylhimillään. Olisivatkohan niiden huiput runsaassa
sadassa – sadassaviidessäkymmenessä metrissä.
Laituria ei ole. Laiva ajaa nokkansa melkein rantaan kiinni ja ankkuroituu. Kävelemme maihin
pitkin lankonkia, jonka toinen pää on tukevasti laivassa ja toinen ei niin tukevasti mutta kiinni
kuitenkin rantakivikossa. Nousemme kymmenisen metriä korkean rantapenkereen yli pajukon
keskelle ympyrän muotoiselle rituaalipaikalle. Siinä on nuotiopaikka ja kolme-neljä metriä korkea
kivipylväs. Sen yläosaan on muotoiltu pyöreät ihmiskasvot.
Nuotiopaikan ja kivipylvään välissä seisoo paikallinen vanhempi nainen parin muun paikallisen
kanssa. Nainen kertoo shamaani- ja perinteiseen uskontoon liittyviä tarinoita ja laulaa tai
joukumiseksikohan se enemmän menee. Sitten hän sytyttää nuotion ja pyytää meitä turisteja
ottamaan toisiamme kädestä ja muodostamaan nuotiopaikan ympärille kolme sisäkkäistä piiriä.
Enhän minä sellaiseen, mutta enemmistö menee ja tekee piirin pyöriessä ne askelkuviot, jotka
Larissa – laivakoodinaattorimme – meille etukäteen näytti. Nainen laulaa uhia, mihin meidän pitää
vastaukseksi laulaa ahauta, vähän kuin haukahtaa. Uhia, vai miten se menee, tarkoittaa jotakin
luonnon valtaan liittyvää ja haukahtaminen, että niin olkoon. Ne, jotka haluavat, saavat vielä
otsaansa nokisen peukalon tai etusormen painelman merkiksi viattomuudestaan ja luonnon
hyväksymisestä.
Rantapenkerettä ylös lyllertää muutamia hopeisiin koruihin ja näyttäviin vaatteisiin pukeutuneita
pyöreäkasvoisia ja lyhyenlaisia naisia kuka enemmän ja kuka vähemmän puuskuttaen. Nämä
kasvoiltaan toinen toistaan originellimmat naiset asettuvat ympyrän keskelle ja keinahdellen laulaa
luikauttavat muutaman perinteisen kansanlaulun ja hyvin laulavatkin – euroviisuihin jos tuollainen
mummelikööri kelpuutettaisiin, minäkin mielelläni katsoisin.
Esitysten päätyttyä me turistit ja oppaamme suuntaamme kulkumme kohti pilarihuippuja.
Kuljemme pitkin polkua, joka aluksi menee suhteellisen tasaisena läpi pajukon. Sitten kun polku
alkaa jyrkkenemään, siihen on rakennettu tukevat lauta- tai oikeastaan lankkuportaat, joita jatkuu ja
jatkuu. Jos olisi nuorempi, niin kyllähän näitä kipaisisi, mutta nyt pistää puuskuttamaan. Pakko on
kuitenkin jatkaa – muutenhan nuo kepeillä kulkevat mummelit ja ukkelit voisivat tökätä keppinsä
jalkojeni väliin ohi kiilatessaan.
Kokonaismatkaa huipulle kertyy parisen kilometriä ja kokonaisnousua ehkä 140 metriä. Huipulle
pääseminen palkitsee. Lena avautuu laajana vesialueena. Keskellä on hiekkasärkkiä ja -saaria, joita
se ajan oloon siirtelee hiljakseen virratessaan. Todennäköisesti joessa on sellaisia näkymättömiä
voimakkaita virtauksia, jotka saattaisivat helposti viedä uimarin mennessään, jos uimari menisi liian
pitkälle eikä osaisi pitää varaansa.
Jylhät Lenan pilarit ovat vailla vertaansa olevia geologisia historiankirjoja. Niissä on säilöityneinä
alkueliöitä aivan ensimmäisistä selkärankaisista alkaen ja taitaa olla niitäkin edeltäviäkin.
Mammuttien ja vastaavien hautausmaitahan nämä tienoot ovat.
Alppimaisemat tai Dolomiitit tulevat mieleen, kun niitä pilareita sieltä huipulta katselee. Ovat ne
jylhiä ja upeita tai mitä sanoja oikein käyttäisi. Ei oikein malttaisi lähteä pois, kun sääkin on mitä
mukavin. Lämpimiä tuulenpuuskia ja ilma muutenkin kuin morsio. Hyttysistäkään ei vaivaa, niin
kuin ei ollut noustessakaan.
Poimin muutaman lähes kypsän puolukan suuhuni ja panen parissa kohdin merkille pieniksi
ympyriksi aseteltuja pikkuräiskäleitä. Liittyvät varmaan johonkin luonnonuskomukseen.
Yläpuolellamme kaartelee isoja mustia korppeja. Leivonmäen mies arvelee, että katselevat,
olisimmeko mekin jo kypsiä korjattaviksi.
Alastuleminen on vaivattomampaa, jos ei ole polvivikainen, mutta kyllä siinä siltkin yli
kaksikymmentä minuuttia hurahtaa. Minulla hurahtaa kauemminkin, koska alastullessani istahdan
portaalle ja lataan facebookiin kolme kuvaa. Kateellisia harmittamaan, virnistän ohi kulkevalle
oppaallemme.
Sitten laivaan ja vähän ajan päästä illallistamaan. Laiva lähtee. Illalla musiikkiesityksiä.
10.8.2018 Biisonilauma
Boutama-joki on 420 kilometriä pitkä Lenan sivujoki. Sen eteläsuulla ovat entisen kolhoosin maat
ja niitä peltoaukeita nykyään laiduntaa lauma biisoneita. Kanadasta tänne tuotuja ja hyvin tänne
kotiutuneita. Lisääntyvät ja tykkävät kovista pakkasista.
Lenan pilareilta ei matkaa ole kuin muutama kymmenen kilometriä. Laiva ajaa nokkansa
hiekkarantaan jo ennen yhtä yöllä. Me jonokävelemme aamiaisen jälkeen rantaan. Nyt on hyttysiä,
joten Ohovia naamaan, niskaan, käsiin ja nilkkoihin. Alkaa ripsutella vettä, mutta kun noin
kilometrin kävelyn jälkeen pääsemme biisonien katselukatokseen, sitten ryöpsähtää oikein
kunnolla. Ilma on viilentynyt eilisestä melkein kymmenellä asteella. Meinaa kuitenkin tulla hiki
coretexeissani. Tälle retkelle aivan hyvä ilma kaiken kaikkiaan.
Kaikki turistit eivät näytä osanneen pukeutua sään ja hyttysten vaatimalla tavalla, mutta sitten on
niitäkin, jotka ovat pukeutuneet niin varman päälle, että mitä vain vastaan jos tulee, niin he kyllä
ovat päättäneet selviytyä. Mutta biisonilaumasta eivät selviytyisi, jos sellainen vauhkoontuisi ja
tulisi kohti. Ei vaikka olisi uudet verkkarit ja jaloissa hienot piikkarit. Jos tuollainen 24 kappaleen
lauma, jossa on yli tuhatkiloisia uroita, pari-kolmesataa kiloa kevyempiä naaraita ja pari vasikkaa,
jyräisi yli, niin auta armias, olisi se raakaa katseltavaa.
Hoitaja levittää hyvälle katseluetäisyydelle rehusäkkejä. Biisonit alkavat puolijuoksua vyöryä sen
huomattuaan aitauksen toisesta päästä aivan siihen meidän eteemme syömään niitä rehuja tai mitä
biisoneiden herkkuja ovatkaan. Vähän siinä tönitään ja pusketaan, mutta yleisesti ottaen sopuisasti
maistiaiset häviävät parempiin suihin. Lauma alkaa verkalleen hajaantua ja palailla aitauksen siihen
päähän, mistä tulivat.
Jos lauma joutuisi puolustautumaan susia tai muita hyökkääjiä vastaan, naaraat muodostaisivat
puolustusrenkaan ja sen sisälle jäisivät urokset ja poikaset, kertoo paikallisopas. Mitenkähän niin
päin, että naaraat puolustavat uroita, ajattelen, mutta en ala kyselemään enempää eikä kai kukaan
muukaan ala siitä asiasta kysellä. Paljon kuitenkin paikallisoppaaltamme kyselevät muuta ja
monenlaista ja opas kertoo, että koko maailmassa ei ole kuin vajaa kaksi tuhatta biisonia, joista
Jakutiassa 184. Täältä niitä siirretään muualle Jakutiaan.
Paluumatkalla ei enää sada. Kävelemme polun varrella olevalla hiekkakumpareella olevan entisen
hautausmaan kautta. Ovat varmaan siirtäneet sieltä kalmoja muualle, kun on siihen tyyliin kuoppia
siellä täällä. Vai olisivatkohan haudanryöstäjät olleet asialla. Tuskin sentään. Ei niillä
kolhoosilaisilla luulisi olleen ryöstettävää hautaan laitettavaksi, tai en minä tiedä. Sitten on
maahan vajonneita hautakiviä ja tyystin lahonneita sekä lahoamisen alussa olevia puurakennelmia.
Jokusia ortodoksiristejä ja kommunistiajan tähtitolppia on.
Laiva pysähtyy seuraavaksi aloitussatamassamme Jakutskissa ilmeisesti esiintyjien vaihdosta
varten. Noin tunnin pysähdyksen jälkeen lähdemme takaisinpäin mutta jossakin vaiheessa
käännymme joen alavirtaan eli pohjoiseen.
Illan hämärtyessä laivamme ajaa ulapalla kiinni tankkerilta vaikuttavan laivan kylkeen. Meitä
kuulutetaan olemaan menemättä laivan vasemmalle puolelle. Laivamme hörppää häppää yli
kolmentuhannen kilometrin jäämeren reissua varten.
11.8.2018 Laivapäivä
Aamiaisemme on aikataulutettu 8:50 – 9:35, mutta ilmeisesti venäjäläisten alkaa jo kahdeksalta,
koska niihin aikoihin kovaääninen molottaa venäjää. Samalla alkaa huoneeseeni tunkeutua
vastenmielistä ruoanhajua. Mistähän zabushkasta on kyse? Ei kuulu meikäläisen herkkuihin.
Taisin erehtyä syömään sitä pari päivää sitten päivällisellä ja koko yön oli ruokatorvessa ja suussa
etova maku.
Ehkä runsaan puolen kilometrin päässä olevaa jokirantaa ei kunnolla erota aamun utuisuuden ja
sumuisuuden vuoksi. Joessa on pyörteitä, joten siinä on virtausta. Muusta seikasta joen virtaamista
ei huomaa. Joen pinta on muutenkin aivan tasainen. Ei tuule nyt, on tyyni nyt, on tuuli nyt jo
tyyntynyt.
Aamiaisruoat vaihtelevat, mutta niin on vaihtelua myös lounas- ja päivällisruo`issa. Ei pääse ihan
kyllästymään. Mutta voi, kunpa joskus koittaisi se aamu ja päivä, ettei ahmisi aina itseään täyteen,
mutta kun ei. Taas tuli otettua aivan liikaa. Samaa vikaa valittaa Leivonmäen mies.
Kansakoulunopettaja sanoo, että he asuvat aivan Virtain keskustassa yli satavuotiaassa
lääkärintalossa, joka on hyvin kaunis rakennus.
Ohitamme joen oikealla rannalla Zangharskin asutuskeskittymän. Se oli neuvostoaikaan
hiilikaivoksena. 70-luvun puolivälissä lopetettu. Nykyään asuu nelisentuhatta ihmistä. Millähän
hekin tulevat toimeen? Joki laajenee isoksi vesiulapaksi. Sen vastarantaa ei tahdo erottua. Hetken
päästä maisemaan ilmestyy saari, mutta sitten on taas ulappaa lähes silmänkantamattomiin.
Kännykkä ilmoittaa, että ei kenttää. Tähän asti on ollut, mutta tästä eteenpäin ilmeisesti vain
satunnaisesti. Olemme siis sivistyksen ulkopuolella. Siperian lakeus on suuri ja Amalia siellä
jossakin lunta lapioi. Täällä Amaliankin puolesta lumet saavat olla lapioimatta ja metsäpalot
sammuttamatta. Jatkamme matkaa ilman että edes satunnaisia kalastajia tai metsästäjiä näkyy joen
rantamilla. Eikä laivaliikennettäkään ole. Pari lokin tai tiiran näköistä lintua roikkuu hetken laivan
mukana, mutta sitten nekin jäävät.
Laitan perusvaatetustani lämpimämmät vaatteet ylleni ja nousen kolmannen kannen
aurinkotasanteelle. Ovat vieneet aurinkotuolit pois. Otan tuoli-pöytäryhmän tuolissa niin mukavan
asennon kuin mahdollista, suljen silmäni ja annan aatoksen lentää. Tai antaisin, jos tulisi aatos, jota
lennättäisin. Kun ei tule, annan aivojen jatkaa tyhjäkäynnillä ja vain olen. Ei ole kuuma eikä
kylmä. Ei kunnolla paista, mutta ei tuule. Ei nälkä eikä jano.
Lounaaksi virkoan ja kyllä taas maistuu. Kala-, kalkkuna- ja sianlihanpalat katoavat lautaselta.
Kerron kotikyläni tulipaloista ja Leivonmäen mies kertoo turvepaloista, joita oli koneinensa
sammuttamassa.
Sitten me nauramme ruotsalaisille, että niillä ne metsäpalot pääsivät leviämään, kun
helikopterilentäjiä ei voinut kutsua lomilta töihin eivätkä muut sammuttajat saaneet
työturvamääräysten vuoksi mennä alueelle, jossa on puunkaatumisriski. Ovat ne ruotsalaiset;
antoivat suomalaisten sotia sotansakin puolestaan.
Minusta ei tullut koulussa minkään soittimen taitajaa eikä tällä reissulla huuliharpunsoittajaa.
Soitinta esittelee ja meitä koettaa siihen tutustuttaa Pietarissa opiskellut ja Helsingissä ja Inarissa
vieraillut intiaanilta näyttävä nuori mies. Pitkä musta tukka melkein kuin hevosen harjakset
pimpulapompulalla takaa yhteen kimppuun sidottuna. Soittimessa, joka asetellaan hampaiden
väliin, on yksi kieli. Sitä värisytetään sormella ja äänteet syntyvät kurkunpään eri asennoilla.
Verraton väline muun muassa eläinäänien tuottamiseen. En oppinut tuottamaan, mutta opin
tiedostamaan, että puheäänteet syntyvät kurkunpään eri asennoista.
Klo 18 saavumme Lenajoen leveimmälle kohdalle. Neljänkymmenen saaren alueelle, jossa
tosiasiassa saattaa olla tuhannenkin saarta – ei kai sentään tuhatta, mutta paljon kuitenkin. Kuka
niistä tarkkaa lukua pitämään. Ja mikä hiekkasärkkä milloinkin lasketaan saareksi ja mikä ei.
Keväällä alueen leveys on neljäkymmentäkin kilometriä. Laivareitti kiertelee ja kaartelee avaralla
ulapalla. Siinä, missä se varsinainen jokiuoma kulkee. Kaikki muu vesialue on sen jokiuoman
laajentumaa. Reitiltä poikkeaminen tietää pohjakosketusta hiekkasärkkään. Tarkkana siellä
ruorissa!
Klo 19:05 ilmoitetaan, että nyt se on sitten tapahtunut. Olen hytissäni, kun kuulutus tulee. Katson
ikkunasta ja näen ihmisiä kannella ja uusia tulee viittilöimään käsillään yläviistoon. Tiedän, miten
vaarallista se on ilman apuvälineitä eikä heillä näytä niitä olevan. Kun ainakaan heti ei tule
isompaa ryntäystä, laskeskelen ehtiväni, mutta ilman apuvälinettä on mieletöntä yrittääkään.
Ajattelen, että nyt kannattaa käydä syömässä, kun on päivällisaika ja ihmiset ovat kannella. Saa
rauhassa kunnolla tankata.
Ravintolassa on muitakin ja sitten sinne tulee ryhmäämme kuuluva rouva, joka ilmoittaa, että jos
joku haluaa mennä kannelle katsomaan, tässä olisi siihen väline. Minä otan ja menen. Ja totta
tosiaan: kuu on pakittanut ahterinsa auringon vasemmalle ohimolle aivan kuin auringon yläkehästä
olisi napsaistu pyöreäkaarinen pala pois. On tullut osittainen auringonpimennys ja katselen sitä
siihen tarkoitukseen vastavarten tehtyjen lasien läpi.
Alan taas syömään ja kun en muuta keski niin lausun, että kyllä eivät ne samanrotuiset koirat kaikki
ole samanluonteisia. Meidän Sissiä jos moitti ankaraankin ääneen, niin hänpä ei ollut moksiskaan.
Heilutti vain häntäänsä ja tuli tykö kuin sanoakseen, että mitä sinä nyt tuosta, sattuuhan sitä. Mutta
jos Sissin tyttäreltä, tältä meidän nykyiseltä Ninja-koiralta, kysyi nuorempana vähänkin
kovemmalla äänellä vaikkapa, että kuka on syyllinen Kennedyn murhaan, niin syyllisestä ei ollut
epäilystäkään. Korvat luimussa ja häntä koipien välissä heti tunnusti, että hänhän se, mutta antakee
armoa. Vanhempana on kovettanut luonnettaan eikä enää aivan vähästä mene horkkaan.
12.8.2018 Zhigansk, 765 kilometriä Jakutskista
Yöllä käy savun haju nenään. Jossakin palaa metsää, arvelen. Sen verran vaivaudun, että käyn
kävelemässä kannella ja istahdan toviksi katselemaan matkantekoamme vaaleassa kesäyössä.
Laivan koneet jyskyttävät vaimeasti. Laiva tekee vesilakeudella loivaa kaarrosta vasempaan ja
muutaman sadan metrin kuluttua oikeaan. Väyläpoijut loistavat punaisina valopäinä. Pohjoistaivas
kajastaa selvästi eteläistä vaaleampana. Vähäistä savunkitkua tosiaan on ilmassa, mutta se tulee
hyvin kaukaa. On puolihämärää. Mitä lähempänä saarta ajamme, sitä tarkempina saaren kivet ja
muut yksityiskohdat erottuvat. Vesiulappa näkyy melkein yhtä selkeästi kuin päivällä, mutta
kuitenkin eri sävyisenä. Jos olisi matkan viimeinen ilta, viipyisin pitempään. Nyt istun vain
kymmenisen minuuttia ja sitten palaan hyttiini.
Kymmenen ikävuoden kieppeillä oleva tyttö esittää vauhdikasta porotanssia tallennetun musiikin
rytmittämänä. Tytöllä on taito tanssia ja halu esiintyä. Askelkuvioita, käsien heilautuksia, jalkojen
liikkeitä ja pään liikuttelua on hiottu vai inspiroiko hän ne. Olkoon miten päin vaan niin esitystä on
ilo katsella. Ehkäpä siinä on tyttö, jolla on tulevaisuus edessä paljon isommissa keskuksissa ja
esiintymislavoilla kuin missä hän nyt esiintyy. Seurueemme jäsen haluaa ottaa tytöstä valokuvan ja
tyttö pysähtyy poseeraamaan oikea käsi suoraan ylöspäin ojennettuna ja vasen käsin lanteella ja on
yhtä hymyä. Hänellä on valko-siniset porovaatteet yllään ja poronsarvet päässään, eivät aidosta
porosta mutta sopivat porotanssiin kuin sarvet poron päähän.
Tämä on Zhigansk eikä täällä ole muuta kuin luonnon vastuksia, kertoo opas. Sitä ei ole vaikea
uskoa. 4000 asukkaan keskittymä seitsemänjapuolisataa kilometriä Jakutskista pohjoiseen pitkin
Lenajokea, lähes asumattomien erämaiden takana. Kunnallistekniikkaa ei nimeksikään. Kadut ja
tiet ovat pääasiassa vain ajoväyliä sateella kurakoksi muuttuvassa tantereessa. Tosin täällä ei usein
sada, mutta tulvii ja on sulamisvesiä. Ei satamaa.
Meidät haettiin laivalta lossilla, jota käytetään kaikkeen mahdollisen ja varmaan mahdottomankin
veden yli kuljettamiseen: hiilen kuskaamiseen, raskaiden ajoneuvojen rahtaamiseen, varmaan
porojenkin ja nyt sitten meidänkin siirtämiseen. Kaikki eivät olleet tietäväisiä tarkasta lähtöajasta ja
lautta joutui ottamaan lähtökäskynsä takaisin. Seisoimme siinä lautan kannella koko laivallinen
kuin mikäkin teuraskarja. Lautta ajaa etupäänsä maihin ja me saamme maissa vihkimyksen
johonkin, jonka tarkoitus jää hämäräksi. Sitten teemme jalkapatikassa sightseeingin kylän ympäri
ja tulemme paikkaan, jossa porotyttökin esiintyy. On sunnuntai ja useimmat kaupat ovat kiinni,
apteekkikin.
Stalinin toisen maailmansodan aikana pakkosiirtämiä inkerinsuomalaisia muistetaan kylässä
vieläkin. Olivat taitavia rakentajia. Nykyisin kylän yksityinen rakennuskanta ei meikäläisen silmin
kummoinen ole. Siinä ei varmaan inkeriläisten kädenjälki enää paljoa näy. Parhaimpia ovat
julkisen vallan rakennukset. Ihmiset elävät poronhoidolla, kalastuksella ja erilaisilla tukirahoilla.
Oma-aloitteisuus ja yritteliäisyys kitkettiin neuvostoaikaan ja ovathan ne mahdollisuudet näissä
oloissa aika vähäiset, mutta varmaan pohjaltakin voi ponnistaa, toivottavasti tuo porotanssityttö
ponnistaa ja vieläpä pitkälle.
Elisalla ei taida ole välilöissä paikallisen roamingyhtiön kanssa, koska yhteys ei pelaa, vaikka
verkkoa on.
Nyt luonto tarjoaa ilmojensa puolesta parastaan. Paluumatka lautalla laivaan, joka lähtee
välittömästi porhaltamaan kohti pohjoista. Lämmintä on selvästi yli 20 astetta. Aurinko paistaa
täydeltä terältä. Laivan etupään tuulessakaan ei tule vilu ihan vain paitahihasillakaan.
Myöhemmin illalla auringonlaskiessa metsäpalon aiheuttamaa savua alkaa olla haitaksi asti. Käyn
pari kertaa istuskelemassa kannella, mutta luovutan, menen hyttiini ja panen nukkupuvun päälle ja
ojentaudun nukkupuulle.
13.8.2018 Kyuskyr
Drobri obri tai jotakin sinne päin. Sumuinen ja savuinen aamu. Hyvin tarkenee paitahihasilla
laivan kannella. Napapiiri on ylitetty ilman puheita ja maljoja. Paluumatkalla on luvassa enemmän
juhlallisuuksia.
Lenajoki ei näyttäisi olevan mikään lintubongarien paratiisi ainakaan tähän mennessä koetun
perusteella. Kovin on vähän näkynyt lintuja eikä muitakaan luonnon eläinhavaintoja ole
odotettavissa. Hirvillä ja karhuilla on erämaansa, joihin kätkeytyä. Porot ovat jossakin
kesälaitumillaan. Sudet ovat missä ovatkaan. Eikä pienempiä villieläimiä, kuten kettuja, saukkoja,
kärppiä tai näätiä, edes erottaisi näin kaukana rannasta seilailevalta laivalta. Kyläkoirat sen sijaan
ovat kyllä käyneet tuttavuutta hieromassa. Eivät luuviuluja rakkikoiria, vaan hyvässä lihassa.
Turkit kyllä ovat olleet kesäterässä.
Aamupäivällä laivalla on elokuva tundran lapsista ja luento Jakutian pohjoisista kansoista.
Kyuskyrin keskusraitilla on kahdella pikkupojalla kourallinen vihreitä kiviä. Osta rubiineja,
sanovat. Että kun pitikin jättää isommat setelit laivaan, mutta tuskin niilläkään olisi sentään
rubiineita osteltu, vaikka varmaan kenkkikaupalla niitä nyt saisi, harmittelen. Onhan Jakutia
timanttien ja muiden jalokivien tuottaja.
Mutta, mutta ovatkohan poikien rubiinit sittenkään aivan aitoja. Voivat vaikka olla kakkoslaatua.
Rehdeiltä ja mukavilta vaikuttavia kauppamiehiä, ei siinä, mutta tässäkö ja nyt tehtäisiin
timanttikauppaa keskellä kirkasta päivää ja kylää, joka olotilansa puolesta on jotakin aivan muuta
kuin timanttikaupan keskus.
Näytän tyhjiä käsiäni ja pojat jatkavat toista yhtä helpolta nakilta vaikuttavan asiakkaan etsimistä.
Minä jatkan ympäristön silmäilemistä.
Onhan tämä, etten paremmin sano. Kylässä ei ole ainuttakaan tekemällä tehtyä katua, ei edes
tienpätkää. Väylällä, joka toimittaa tienvirkaa, on kuoppa kuopan vieressä, kiviä, lankunpätkiä ja
rautavaijereiden päitä. Ei mitään asiaa Passatilla. Eikä Passatteja kylässä olekaan, ei myöskään
Ladoja. Jokunen Katz ja Zili. Siinä kuorma- ja maastoautot. Sitten on nelipyöräisiä mönkijöitä.
Niillä meidän laivan huonojalkaiset köyrättiin rantatöyrästä ylös kylän kulttuuritalolle ja niillä
heidät viedään takaisin laivalle 100 ruplaa per keikka. Mönkijöiden kuljettajina ovat naiset. Naiset
täällä työt tekevät. Miehet keskittyvät omiin harrastuksiinsa. Tuokin tuossa paita auki
lankkupitkoksia pistelevä on menossa tai tulossa, aivan kuin sillä olisi jotakin väliä.
Lapsia tässä 1000 asukkaan kylässä kuitenkin tehdään, joten suhteissapa hyvinkin ollaan oltu.
Puuhaa pitkinä talviöinä ja -päivinä. Taapero tuossa ei ole enintään kuin kaksivuotias. Vilkuttaa
minulle takaisin äitinsä kehoituksesta.
Talot ovat pylväiden varassa tulvaveden vuoksi. Että Lenako tulvisi pari kolmenkymmenmetriä
tämän kylän keskustaan? Silloinhan näitä taloröttelöitä uhkaisivat mahtavat jäämassat. Sitä minä
epäilen. Sitten näen rautaproomujen ruhjakkeita siinä aivan vieressä enkä enää oikein tiedä epäillä,
mutta ihmettelen: Eikö ihmislapsella ole mitään ystävällisempää ympäristöä syntyä tähän
maailmaan kuin pahainen kurakko tuhansien kilometrien päässä kaikesta sivistyksestä kaukana
pohjan hyisillä perukoilla? Ei kai, kun tänne niitä haluavat synnyttää ja lapsensa kasvattaa.
Pakkoko olisi?
Kuuden tytön ja yhden pojan laulu- ja tanssiesitykset kylän kulttuuritalolla ihastuttavat. Niistä
välittyy sama luonto ja sen läheisyys kuin eilisestä porotytön tanssista. Laivamatkustajista koostuva
yleisömme puhkeaa joka esityksen jälkeen suosionosoituksiin. Esiintyjät ovat innostuneita.
Esityksiä on varmuudella hiottu ja hiottu. Tiedä vaikka tällainenkin areena olisi jollekin
ponnahduslauta johonkin parempaan. Toivotaan niin. Panen muutamat taskussani olevat setelit
keräykseen, jolla tuetaan tämän kulttuuritalon ylläpitoa.
Ihmettelen vielä kylän rakennuskantaa ja elämänmenoa. Yksi jämerä puolivalmiiksi tehty kivitalo
on. Varmaan tarkoitettu hallinnon tai muun julkisen toiminnon tilaksi, mutta olisiko budjetintekijän
punakynä raapaissut ja talo jäänyt kesken. Sitten on yksillä ja samoilla piirustuksilla tehtyjä
kaksikerroksisia rivi-/kerrostaloja. Kurkkaamme yhteen porraskäytävään ja ihmettelemme, että
tuollainenko ihmisasuntona. Onpa päässyt siivottomaan kuntoon. Maalipensseli ei ole talon ulkoeikä
sisäseiniä sipaissut, mutta ajan ja kovan kulutuksen hammas raadellut sitäkin ankarammin.
Miten nämä asumukset pitävät talvella lämmön sisällään. Pikkukaupan ulko-oven ohuista eristeistä
ei ainakaan ole pakkaselle ja jäämeren viimoille vastusta. Useisiin taloihin on kaasuputket, mutta
monet yksityistalot lämmitetään kuitenkin puulla pihoissa olevista klapikasoista päätellen.
Kaasuputkien pitäisi kai olla kauttaaltaan eristettyinä, mutta monien eristeet ovat repeytyneet tai
revitty turhina pois. Riittäähän Siperiassa kaasua, eivät ne tämän kylän kulutuksesta vajaannu.
Kävelen joen rantaan ja otan muutaman valokuvan kauniista luonnon kukista. Laiva on yhä
satamassa. Siitä pitävät huolen satamafasiliteetit: syvälle hiekkaan pyöränsä kuopinut Katzkuormuri
etupäässä ja katkennut betoniparrunpätkä takapäässä. Niissä ovat laivan kiinnitysköydet
edelleen tukevasti paikoillaan.
14.8.2018 Tiksi, jäämeren rannalla
Alkuyöstä on savusumua, mutta se vähenenee asteittain. Seurailemme rantaviivaa, joka on
vaihtunut pehmeistä hiekkaseinämistä koviin kalliojyrkänteisiin. Puusto on kokonaan hävinnyt ja
tilalle on tullut matalaa pensasta ja ruohikkoa, niitäkin kitsaanpuoleisesti.
Yöllä kello kahden paikkeilla tulemme Stolb- eli Pilarisaarelle. Siitä alkaa Lenan delta. Saarta on
kanssani videoimassa ja valokuvaamassa koko joukko matkustajia, lisäkseni kaksi muuta
ryhmämme jäsentä. Jyrkkä yhdeltä reunaltaan ja vähän loivempi toiseltaan oleva korkea
kalliomuodostelma alkaa hahmottua tarkemmin ja tarkemmin utuisesta maisemasta mitä
lähemmäksi sitä tulemme. Elokuinen yö on valoisa näillä 72° leveyspiireillä. Aivan lähelle emme
aja, mutta sen verran kuitenkin, että teemme jyrkän käännöksen oikealle, kun lähdemme palaamaan
reitille. Olemme kulkeneet reippaassa myötätuulessa tähän asti. Nyt sen vasta oikein tajuaa, kun
käännämme nokan lähes tulosuuntaan. Tuuli äityy niin voimakkaaksi, että voisi siepata mukaansa.
Parasta hakeutua suojaan nurkan taakse. Menen nukkumaan, kun kello on yli kolmen.
7:20 kännykkäni piippaa. Tekstiviesti. Se on lähtenyt lauantaina Suomesta. Missä lie hengaillut,
kun vasta nyt löytää perille. Ehkä kuitenkin vain odottanut, että Elisan kanssa väleissä oleva
roamingoperaattori saa yhteyden puhelimeeni. Niin pitkään yhteys ei kuitenkaan pysy auki, että
pääsisin kokeilemaan nettiin pääsemistä.
Puolelta päivin lähdemme Tiksin kaupunkiin. Sinne on vajaan kymmenen kilometrin matka
poukamasta, jossa on rautaponttooninrohmu hoitamassa satamalaiturin virkaa.
Rajamiehet tarkastavat kaikkien passit ja sitten matkaan kuorma-auton näköisillä maastobusseilla,
joissa on lavalla koppi, siellä parisenkymmentä istuinta. Kuorma-autobusseilla voidaan kuljettaa
ihmisiä tiettömien taipaleiden taakse. Taitavat olla Uraleita. Krouvia tekoa isolla maavaralla.
Musta savupilvi pöllähtää, kun iso moottori käyntiin jyrähtää.
Tiksin matka on yhtä kuopissa rynkyttämistä. Luhistumisvaarassa olevan sillan kierrämme ja
ajamme muitta mutkitta vajaan metrin syvyisen joen poikki.
Tiksiä ankeampaa kolkkaa saa hakea. Sää täällä on nyt kyllä hieno. Paitahihasillakin tarkenee.
Harvinaista herkkua, kun merikin on tänne auki vain pari-kolme kuukautta vuodessa.
Suuri ja Mahtava Neuvostoliitto rakensi 70-luvulla kaupungin 11.000 asukkaalle. Suuren ja
Mahtavan romahdettua Valtava Venäjänmaa tuli toisiin aatoksiin ja yli kolmannes kaupungin
taloista jäi tyhjksi ihmisten muutettua pois. Nyt se on melkoinen aavekylä Jäämeren tuulien ja
tuiskujen pieksättävänä. Isoja kivitaloja joissakin laudat ikkunoissa, joidenkin ikkunat ja ovet
potkittu sisään ja joissakin aivan ilmeisesti asutaan. Ei aivan kaupungin keskustassa, mutta
ympäristössä on hujan hajan rautaromua tuhansia ja taas tuhansia tonneja. Valtava sementtitehdas,
jonka tuotoksilla tämä kaupunki on rakennettu, on nyt rähjäinen romukasa, mutta jokin osa siitä
näyttää vielä toimivan.
Miten ihmeellä nuo ja yleensä kaikki 5000 kaupungin ihmiset tulevat toimeen. Sotilaina ja
rajavartijoina, mutta ei rakentajina, jollaisina tänne on varmaan tultu. Onhan kaupunki rakennettu
viidenkymmenen vuoden sisällä. Nyt se pitäisi purkaa ja jäljet putsata. Työtä olisi, mutta milläs
maksaa, kun Valtavalla Venäjänmaalla on muitakin rahareikiä.
Museokäynnissä kuluu toista tuntia. Museotäti suorittaa urui-ahau-rituaalit ja selittää jäämeren
retkikunnat, Tiksin historiat, kuvataiteilijat ja alueen eläimistön. Kauppoja etsiskellessä ja
katsellessa meiltä humahtaa puoli tuntia ja aivan vain betonipalkilla istuskellessa paluukyytiä
odotellessa vähän enemmän. Kaupantäti ei ole tiskinsä takana seurustelemassa vaan ilmeettömästi
ja tiukan asiallisesti antamassa pyydetyt tavarat ja ottamassa ruplat vastaan. Tiksin keskustan
ainoassa uudessa rakennuksessa, ortodoksikirkossa, ehtisi hyvin pistäytymään, mutta pistäytymättä
jää.
Pekan kanssa siinä kaupungin keskustan aukiolla muina miehinä istuskellessamme ja
ihmetellessämme viereemme tulevalla naisella on meille asiaa. En arvaa, mitä, mutta Pekka
suomentaa, että olisi tautia tarjolla. Sitten tulee mies ja sohlottaa jotakin, erotan drinkki-sanan.
Kummallekin me sanomme njetponimait.
Kokeilen soittaa Suomeen ja yllätyn, kun onnistuu. Kuuluu kuin vierestä puhuttaisiin. Nettiin ei
pääse.
Uralimme rynkyttää keskustasta tunnin verran ja saavumme merenrannalle. Siellä meille taasen
lauletaan uruita ja me ahauta ja taas meidät puhdistetaan savulla. Toinen Pekka pulahtaa jäämereen.
Minä otan hänen kamerallaan kuvia, mutta en videoi ”etteivät kirkaisut tallennu”. Slovakkimieskin
ottaa kylvyt. Paluumatkalla autossa he ottavat sen kunniaksi. Kuormurilinjurissa alkaa olla
tunnelmaa. Slovakkimies selittää käyneensä Suomen Lapissakin ja luettelee lukusanoja yhdestä
kymmeneen suomeksi, viitonen kuitenkin jää pois välistä.
Arvuuttelemme maisemissa olevien korokkeittensa päällä juuri ja juuri pysyvien ja osaksi jo niiden
viereen retkahteiden putkistojen tarkoituksia. Varmaan kaasuputkia, mutta kun niissä ei ole
eristeitä. Nyt niiden ainoa tehtävä on olla vain ruosteen raiskattavana. Raiskaus on jo ajat sitten
täyttänyt törkeän teon tunnusmerkistön.
15.8.2018 Laivapäivä
Herään ensimmäistä kertaa tällä reissulla vasta aamiaiskuulutukseen. Tähän asti on ollut uni
hakusessa sekä ilta- että aamuyöstä eikä sitä ole tahtonut tulla keskiyölläkään. Olosuhteissa,
sängyssä tai laivan värinöissä ja hurinoissa ei ole ollut vika, johtuisiko vain aikaerosta.
Ovat merkinneet laivan päivätiedotukseen eilisen päivän kohdalle 1665 kilometriä Jakutskista.
Jakutsk – Tiksi – Jakutsk on siis noin 3400 kilometriä. Siihen kun lisätään nelisensadan kilometrin
edestakainen matka Lenan pilareille, risteilylle kertyy yhteispituutta noin 3800 kilometriä.
Pääsemme käymään komentosillalla. Siellä on laivan perämies 4-tunnin työvuorollaan. Laivamme
kulkee parhaillaan kolme kilometriä leveässä Lena-putkeksi nimettyä risteilyn kapeinta osuutta.
Perämies sanoo olevansa kotoisin Novosibirskistä.
Lena-putkesta sanotaan, että kun tässä oikein tuulee, ollaan hurjissa myrskylukemissa. Keväällä
tähän ahtautuvat jäälauttamassat joen alkaessa sulaa tietenkin ylävirralta eli etelästä pohjoisempien
osien ollessa vielä jääpeitossa. Täytyy olla melkoinen ryske, kun ne massat ahtautuvat toinen
toisensa päälle tähän leveydeltään kolme kilometriä olevaan kapeikkoon, pituuttaha putkella on
kymmeniä kilometrejä. Sitä näytelmää on viisainta seurata viisikymmentä metriä joen
tämänhetkistä pintaa korkeammalta.
Tiksiin ja takaisin kuluu 50 tonnia polttoainetta. 10 tonnia jää vielä reserviin. Vastavirta ja
vastatuuli nostavat kulutusta. Laiva tekee neljä Tiksin matkaa purjehduskautena. Tämän matkan
jälkeen vielä yhden. Muun ajan toukokuun puolivälistä syyskuun loppuun se seilailee Lenan
pilareille Jakutskista.
Laivan ensimmäinen matka oli valmistusmaastaan Itävallasta Tonavan, Mustanmeren, Äänisen
Vienanmeren ja Jäämeren kautta tänne Jakutiaan. Kesti kaksi vuotta. Heitti matkalla varmaan
muutaman risteilykeikan. Jäämeren osuudet se seilasi rantoja pitkin isompien laivojen
saattelemana.
Alimpana tässä MS Mihail Svetlovissa ovat polttoainesäiliöt ja teknistä laitteistoa. Siitä ylöspäin
ovat alempikastisen miehistön tilat, sitten matkustajahytit ensimmäisessä ja toisessa kerroksessa.
Aurinkokannen kanssa samassa tasossa majoittuu päällystö ja sijaitsee komentosilta. Kolmen
vuoteen matkustajahyttejä on 71, joten enimmillään 210 matkustajan laiva. Tällä matkalla on 95
matkustajia. Miehistöä on 70.
Tuo useamman kilometrin päässä edessä näkyvä laiva on useamman päivän paikoillaan pysyttelevä
kalankäsittelyalus, vastaa perämies kysymykseemme. Paikalliset tuovat kalansaaliitaan. Ne
käsitellään ja pakastetaan laivassa. Sitten laiva vie kalat Jakutskiin kulutettaviksi, osa
mahdollisesti jatkaa matkaansa eteenpäin.
Tästä meidän laivasta saa siistin ja hoidetun vaikutelman. Ei nitku eikä natku. Ei se mikään
loistoristeilijä ole, mutta pieni ja mukava. Vaatelias matkustaja löytää, tottakai, siitä puutteita,
mutta tällaiseen risteilyyn alus on oikein sopiva. Ravintolatilat ja pöytien välit siellä ovat pieniä.
Pöytiintarjoilua ei ole, mutta kyllä tarjoiluhenkilöstön saa kovin hanakkaasti tuomaan
kukkuramittaisia annoksia seisovasta pöydästä, jos antaa vain vähänkin vinkkiä siihen suuntaan.
Juuri ennen lounasta kuulutetaan, että vasemmalla rannalla on nähtävissä kolme poroa. Luulen, että
niille, jotka eilen kyselivät Tiksin matkalla poroista, kuulutus on toiveiden täyttymys, porot kun
vaikuttivat olevan heidän bongauslistansa kärkikohteita. Näyttäähän siellä tosiaan olevan
sarvipäitä. En yritäkään ottaa niistä kuvaa. Poroiksi niitä ei kuvasta tunnistaisi, ellei kuulutuksesta
tietäisi, etteivät ole vain pelkkiä vähän isompia kiviä tai puunoksia.
Iltapäivä on sumuinen ja aurinkokannella savunhajuinen. Tyyntä. Pientä tihkua silloin tällöin. Nyt
ei paitahihasilla viitsi olla ulkokannella kymmentä minuuttia kauempaa.
Seitsemissäkympeissä oleva venäläisherra kuntoilee: kiertää ylemmän matkustajakannen etupään
kautta puolelta toiselle, nousee aurinkokannelle, kävelee aurinkokannen poikki ja laskee takaisin
ylemmälle matkustajakannelle. 150 metriä per kierros kolmen ja puolen metrin nousulla ja laskulla.
On tässä istuessani kiertänyt ainakin kymmenen kertaa. Lähtisinkö peesaamaan? Annan olla.
Ehtiihän tuota.
Ennen päivällistä käyn katsomassa Tsaarien Venäjä -elokuvan ensimmäisen osan. BBC:n tuottama.
Ei ole oikein makuuni, mutta tuo vaihtelua ja antaa aivoille virkistystä.
Päivällisellä opettajapari esittelee kaunista taloaan valokuva-albumistaan. Ja kaunis on, täytyy
myöntää.
Istun iltamyöhään ulkona kannella siinä kohdassa, missä laivan keulan liikkeelle pistämät aallot
kohisevat äänekkäimmin. Nojaan seinään, tunnen laivan värinän ja kuulen sen moottoreiden
tasaisen hurinan. On kuin istuisin pikkupoikana kotimökkini lattialla ja nojaisin
pulsaattoripesukoneen kylkeen. Sekin tärisisi, surisi ja kohisi. Oli kuin olisin liittynyt osaksi sitä.
Se sama tuntemus valtaa nyt. Vapina-surina-kohina -terapia toimii, kokeile vaikka.
16.8.2018 Stepanovka-kalastaja, 50 km lähinaapuriin, 260 km Kyusyrin houkutuksiin
Laiva on nyt jyskyttänyt yhteen menoon kaksi yötä ja melkein kaksi kokonaista päivää. On tultu
1200 kilometriä Tiksistä. Maisemia on riittänyt. Jos jokin yksityiskohta on jäänyt liian vähäiselle
huomiolle, ei hätää, sen on voinut katsoa uusintana uudelleen ja uudellen.
Montaakaan muuta laivaa ei ole näkynyt. Pian Tiksistä lähdettyämme ohitimme ne kymmenkunta
ankkuroitua – niin mitäs ne siellä taas odottelivatkaan. Sanoiko opas, että siihen tulevat laivat
turvaan pahoja sääolosuhteita. Jäämeren myrskyjä ja sumuja. Jokunen ehkä odottelee Tiksistä
satamapaikkaa. Tiksissä kyllä oli niin paljon isoja öljy- ja kaasusäiliöitä, etteivät ne kaikki
säiliölaivat voineet ainakaan niitä tulla täydentämään. Eivät ainakaan niitä kaikkein ruostuneimpia.
Sen jälkeen se eilinen kalankäsittelyalus. Eikä sitten muuta. Nyt ennen aamukymmentä kuitenkin
kuulutetaan, että vastaan tulee Jakutskista Tiksiin menevä risteilyalus. En oikein ehdi saada
laivasta selkoa, kun se jo häipyy sumun sekaan, mutta taisi olla tätä meidän laivaamme pienempi.
Tiksiin on siis muutakin risteilyliikennettä kuin meidän MS Mikhail Svetlovimme neljä matkaa.
Kuuntelen luennon jakuuttien maallisesta materiaalista – sitä ei ole ollut paljon - ja katson Tsaarien
Venäjä -elokuvan toisen osan – siinä oli Pietari Suuresta.
Puolilta päivin laivamme ajaa rantaan ja ankkuroituu. Etupää ajautuu hiljalleen tai varmaan se
ajetaan potkureilla kymmenen metrin päähän rannasta. Ahteri jää runsaaseen pariinkymmeneen
metriin. Molemmista päistä vedetään paksut köydet ja kierretään kaukana rannalla olevien
kivenjärkeleiden ympäri. Matruusit vetävät kulkusillan. Nimikylttiä tai mitään muutakaan ei ole
ilmoittamassa, että olemme saapuneet Stepanovka-kalastajan majalle.
Muutama metri vedenrajasta on helppokulkuista hiekkarantaa, sitten on kiveä kiven vieressä ja
kolmisenkymmentä metriä korkea rinne - niin jyrkkä, että sitä ei ilman köysiä ylös kiivetä.
Paremmat ylösnousemispaikat ovat vähän laivan etunokasta eteenpäin. Kävelymatkan ei pitäisi olla
pitkä. Huonompijalkaisenkin pitäisi selvitä. Kuulutetaan, että sadetta voi tulla ja että moskiittoja
on, suojat ja suihkeet siis mukaan ota. Spasalska, Danke ja Thank You.
Stepanovkan asumuksille on etunokan takaisesta kulmauksesta yli 20 metrin nousu
huonompikuntoiselle vähän vaikeaa polkua pitkin.
Mursuviiksi-Stepanovka seisoo pihassa vatsa pömpöllään ja kertoo elämisistään ja olemisistaan.
Vaimo näkyy seuraavan ikkunasta pihan tapahtumia.
Täällä hän ja vaimonsa asuvat varhaisesta keväästä joulukuun alkuun saakka. Lapset ja
lapsenlapset poikkeavat ja oleskelevat kuka pitempään kuka lyhyempään. Pojanpoika, joka on nyt
täällä ja tässä hänen vierellään, lähtee pian laivalla takaisin.
”Jäätulva vei rakennuksen tuosta alempaa. Oli pakko rakentaa nämä tänne korkeammalle.
Useampiakin karhuja olen täällä ampunut. Metsäpalot ajavat niitä ja susia tähän aivan pihapiiriin.”
Stepanovka kalastaa ja metsästää.
Kolme huonetta + eteinen päärakennuksessa. Lattiat rennosti rinnettä mukaellen kallellaan. Talon
katolla on lautasantenni. Eteisessä riisutaan kengät. Ensimmäinen asuinhuone on ehkä 12 neliötä ja
toinen vähän isompi. Kolmannessa en käy, mutta se ei ole näitä suurempi.
Huoneessa, jossa on hetekalta vaikuttava sänky yhdellä seinustalla, on kirjoja toiset kaksi seinää ja
venäjänkielisten videokasettien hyllystö neljännellä esinällä. Pieni televisio on auki.
Keskeytimmeköhän me Venäjän oman Kauniiden ja Rohkeiden seuraamisen, anteeksi vain.
Toisen huoneen pöydällä on kannettava tietokone kansi auki. Seinällä olevalla hyllyllä
vilkahtelevat modemin valot. Täällä 50 kilometrin päässä lähimmästä naapurista ja 260 kilometrin
päässä Kyusyristä, jonka luulin olevan takahikiöistä perähikiöin, ollaan samalla tavalla osa tiedon
valtavirtoja kuin suurkaupungin sydämessä. Sähköä vempaimiin saadaan generaattorista.
Pihapiirissä on vierasmaja, sauna ja kolme muuta rakennusta tarpeistoille ja eläimille. Niin ja
ulkohuussi jyrkässä rinteessä. Siinä aikaan saadut tuotokset sujahtavat automaattisesti rinnettä alas.
Pihahäkissä on kymmenkunta kanaa. Isokokoinen hanhi pitää jöötä vapaana pihassa. Töräyttelee ja
hyökkäilee kärttäessään lisää valkoista leipää seurueemme tytöltä. Vierashuoneen ulkoseinälle on
kiristetty kaksi hirventaljaa kuivumaan. Millähän tekniikalla ne mahdetaan parkita puhtaiksi.
Stepanovka on ymmärtänyt hankkia monenmoista tarpeellista tontilleen. Niitä on isompina ja
pienempinä kasoina seinustoilla ja tontilla siellä sun täällä. On varmaan saanut halvalla esimerkiksi
nuo viisi vai kuusiko sähkömoottoria tuossa kasassa. Jokaisen rakennuksen seinustalla on isoja
kasoja isoja polttopuita.
Mäen rinteeseen on ajettu pienen armeijajoukon kuljettamiseen tarkoitettu telaketjukulkija. Nokka
joelle päin. Jos toimisi, niin olisihan sillä jykevä ajella rannalta mökille ja tarpeen tullen
muuallekin maastoon. Mutta ruohonleikkurille ei ole ollut mitään tarvetta. Työlästä sitä olisikin
työnnellä tällaisella rinnetontilla. Stepanovka kehoittaa meitä varovaisuuteen liikkuessamme
tontilla. Liukashan se pitkä ruoho on märkänä. Viisainta vain yrittää pystyellä kumimattoisilla
poluilla. Näyttävät kumisilta telaketjuilta.
Saamme omaan tahtiimme liikuskella tontilla. Kun se on nähty, porukat alkavat siirtyä rannalle.
Jokunen seurueestamme heittelee virveliä – sellaisia on ilmeisesti ollut vuokrattavissa laivalta.
Useimmat kuitenkin vain kävelevät ja katselevat löytyisikö vaikkapa vihreää jaspiskiven palasta
muistoksi käynnistä Stepanovkan mökillä kaukana kaukana Siperiassa.
Stepanovka kantaa muutaman kymmenen kilon painoisen kalasäkin laivaan. Katselen laivasta, kun
hän vaimonsa kanssa käsi kädessä sitten poistuu lapsenlapsi seuranaan mökkinsä suuntaan.
Pysähtyvät välillä heiluttelemaan ja jatkavat verkkaista menoaan. Kaksi koiraa kieppuu jaloissa.
Laivan torvi tuuttaa. Matkustajat ovat laivassa. Laivamme lähtee.
Iltaa kohden selkenee ja lämpenee. Myöhäisiltana laivan musiikkisalissa hirnuvat ja laukkaavat
hevoset. On jakutialainen ilta. Muusikot valkoisiin turkispukuihin pukeutuneina soittavat
huuliharppuja ja muita instrumentteja sekä tanssivat. Laukka sen kun kiihtyy ja kiintyy. Yleisö
haltioituu.
17.8.2018 Napapiiri
Aamun kansanperinneoppitunnilla tulen käsitykseen, että ”toteemi”paalut Stepanovkan mökin
ympäristössä ovat jakuuttien uskomusperinteeseen liityviä vaurauden ja hyvän onnen tuojia. Eivät
ehkä aivan jumalia, mutta merkkejä jumalille, että lisää metsästys-, kalastus- ja muuta onnea
Stepanovkalle.
Pari päivää on ollut sumuista ja vähän viileää. Nyt ilma on muuttunut kirkkaammaksi,
kuivemmaksi ja lämpimämmäksi. Ihmiset haluavat taas laivan kannelle istuskelemaan. Teen
muutaman kävelykierroksen laivan ympäri, suunnilleen 200 askelta per kierros. Sitten jään
istumaan laivan nokkaan tuoleille, joilla ei ole pariin päivään oikein viitsinyt istuksia tuulen ja
koleuden takia. Nyt ei tuulesta ole haittaa, mutta aurinko paistaa ja lämmittää niin, että viiden
minuutin päästä on pakko lähteä pois.
Kuulutetaan, että merenkulkijoiden jumalaa, Neptunusta, odotellaan aurinkokannelle ja meidän
sopisi mennä sinne pyytämään häneltä lupaa napapiirin ylitykseen.
Istumme tuoleille koko turistikööri. Neptunusta odotellessamme ohitamme asutuskeskusta ja
tunnistamme sen samaksi Zhiganskiksi, jossa kävimme tulomatkalla ja jonka katujen ja rakennusten
kuntoa kovin siunailimme. Tältä etäisyydeltä se ei vaikuttaisi niin huonokuntoiselta ja näyttäisi
siellä olevan isompia rakennuksia enemmän kuin mihin käsitykseen niiden määrästä tulomatkalla
ainakin itse tulin. Talvella Lenalle vedettävät kalastusmajat kökottävät edelleen rannalla.
Tuolta komentosillan suunnastahan se Neptunus tuleekin vaaleanharmaine hiuksineen kultainen
kolmipiikkinen atrain kädessään. Seuranaan arpinaamaisia merirosvoja ja noitia, arvattavasti
kaukaisessa menneisyydessään olleita merenneitoja.
Seremoniaemäntämme pyytää Neptunukselta, että hän sallisi meidän ylittää napapiirin, mutta
tämäpä jyrähtää, ettei salli rajojaan ylitettävän ja että on hyvin hyvin vihainen, koska olemme jo
tehneet sen tulemalla sieltä etelästä ja vieläpä luvatta. Täällä pysytty ja sillä siisti.
Seremoniaemäntä pyytää sopimatonta käytöstämme anteeksi mutta ehdottaa, että jospa hänen
arvoisuutensa kuitenkin istuutuisi. Me laivan väki haluaisimme haastaa hänen henkilökuntansa
kilpailuun. Neptumus mörähtää ja menee tarjotulle istuimelle.
Seuraa kilpailu viiden Neptunuksen väen ja viiden nyt valittavan matkustajan välillä. Ensin
viestinjuoksu ilman kananmunaa. Sitten sama raa`an kanamunan kanssa. Seuraavaksi kumpi ehtii
tuolille ensin -leikki, sitten kädenvääntöä, kahvakuulan nostoa ja lopuksi köydenveto. Ankara taisto
päättyy jomman kumman joukkueen voittoon. Neptunuksen mieli on kisaa seuratessa muuttunut ja
iloksemme ilmoittaa, että voimme ylittää napapiiriin ja mennä takaisin etelään, sinne mistä olemme
tulleetkin.
Seremoniaemäntä kiittää ja pyytää, että jos Neptumukselle suinkin sopii, antaisiko hänen
armollisuutensa luvan kirjallisesti ja niinpä me yksi toisemme jälkeen käymme saamassa hänen
kädestään kirjallisen todistuksen napapiirin ylityksestä. Finlandialaiset etunenässä tietenkin.
Näin me pääsemme purjehtimaan luvan kanssa napapiirille, jonka merkkinä on Lenajoella kyltti
tähdellä ja venäjänkielisellä tekstillä kolmekymmentä metriä korkealla rantatöyräällä. Laivamme
ajaa jälleen tutuksi tulleella tyylillä rantaan. Meillä on tapahtuman kunniaksi neljä tuntia aikaa
viettää rannalla haluamallamme tavalla.
Poistumme laivasta vähitellen kuka virvelöimään kuka muuten vain kävelemään pitkänpitkällä
hiekkarannalla. Minäkin kävelen kuin muina miehinä, mutta tarkkailen jokaista askeltani. Eikä
pitkääkään, kun silmäni osuu ihmeen kauniiseen kiveen, poimin sen sydän pamppaillen.
Viisikymmentä metriä eteenpäin ja vieläkin kauniimpi vihreä kivi. Poimin senkin. Puhaltelen
puhtaaksi ja panen vaivihkaa taskuuni. Löydän pian kolmannenkin. Sydämeni pamppailee niin,
että päätän, että nyt riittää. Näillä kivillä tehdään tili Turun turuilla ja toreilla. Eivät ne timantteja
ole, mutta niin arvokkaita, että rahoilla tekee minkälaisen unelmamatkan tahansa mihin tahansa
maailmankolkkaan.
Virvelöijät ovat onnessaan vonkaleista, joita vetävät solkenaan rannalle. Mutta tietäisivätpä, mille
tämä poika naureskelee. Päätän, että Albina saa tehdä Kamtshatka-matkavaraukseni kaikilla
herkuilla heti kun pääsen laivaan - tai viimeistään kun rahat ovat kädessäni. Otan sukat ja kengät
pois. Nyt kelpaa nauttia. Teen sen Lenajoen 12-asteisessa rantavedessä kahlailemalla. Aurinko
paistaa. Siperian napapiirillä on kesäisen lämmintä. Hyttyset vain ovat heti kimpussa, kun tuuli ei
sovi.
Sitten syömään kalasoppaa kapteenin kauhasta, ohjelmassa kun lukee, että kapteenin kalasoppaa
rannalla.
18.8.2018 Laivalla ja sen konehuoneessakin
Taitaa olla 11. päivä laivalla ja koko matkan 12. päivä?
Päivien lukumäärät ja viikonpäivätkin tahtovat mennä sekaisin, mutta kun me ruokapöytämme
kaikki jäsenet olemme oikein yhdessä pohdiskelleet, niin kyllä niistä vielä tähän asti on selko otettu.
Päivän mittaan ja useamman vodkaryypyn jälkeen ne kyllä voisivat sekoittua uudelleen, mutta
mekö täällä olisimme ryypiskelleet, emmehän toki, pois se meistä. Omakaan tehtäväni –
väylävalojen tarkkailu – ei sujuisi vodkahuuruisena.
Olemme siis kunnialla pitäneet pienen, mutta sisukkaan kansakuntamme puhdasta mainetta yllä,
eivätkä muutkaan tälle laivamatkalle edustajia lähettäneet maat ole panneet pahimpia
rettelöitsijöitään asialle. Australialaisnainen tosin nauraa kovaan ääneen ja yksi venäläismies
heiluttelee villisti käsiään ja jalkojaan, kun tanssii, mutta muuten on aika rauhallista. Ihminen, kun
alkaa miettiä, miten viettäisi kahdeksankymppisiään niin kuin monetkin täällä olevista varmaan jo
mietiskelevät, miettii sitä niin ankarasti, ettei isommin jaksa innostua riehumisesta.
Antropologi luennoi Jakutian shamaaneista. Lepäilen puoli tuntia ja kuuntelen tietokoneestani
jakson Avaruustutkimustiedotuskeskustoimisto Knalli ja Sateenvarjosta.
Sitten konehuoneeseen. Siellä on kolme Kiinassa valmistettua Volvopentaa pääkoneina. Niistä
jokainen hörppää 60 litraa dieseliä tunnissa. Volvot ovat uuden näköisiä. Ne ovat korvanneet alun
perin laivaan asennetut itäsaksalaiskoneet. Toiset kolme, mutta kuluneempaa konetta tuottavat
laivan tarvitseman sähkön Vesi otetaan Lenasta, puhdistetaan ja sitten me suihkuttelemme sillä
itseämme sekä vetelemme sen vessasta alas laivan puhdistuslaitteissa uudelleen puhdistettavaksi.
Ruokavesi on erikseen omassa säiliössään. Jätteet poltetaan.
Tarkkailen maisemia ja väylävaloja - ne ovat näin valoisaan aikaan valottomia. Epäilyttävää ei
ilmene. Laiva tekee mutkaista matkaansa vesilakeudella tutuksi tulleella tyylillään. Yksi
ruosteinen rahtialus tulee vastaan. Ohitamme pienen, nokastaan rantaan kiinnittyneen aluksen.
Siinä muut mainittavimmat tapahtumat tältä aamupäivältä. Voisin mennä seuraamaan
kansainvälistä biljardikisaa biljardisaliin, mutta en mene. Kiirettä pitää, mutta eiköhän tästä ehdi
puoliyhdeksi lounaalle, kun oikein yrittää.
570 kilometriä Jakutskiin lukee lokikirjassa. Menemme vastavirtaan, joten vaikutelma joen
virtauksesta on aivan toinen, mitä se oli menomatkalla myötävirtaan. Tuntuisi kuin menisimme
melkoista vauhtia. Rantaan katsomalla kuitenkin selviää, että samalla vauhdilla tai ehkä
hitaamminkin tässä kuljetaan.
Lounaalla huomaan mustan eläimen loikkivan rantaa pitkin. Kaareva selkä. Elukka ei ole kettu,
koska sillä ei ole pitkää häntää. Ne, jotka pöytäseurueestamme kuulevat mitä sanon ja käsittävät,
että olen huomannut jotakin, alkavat myös katsella eläimen suuntaan. Muut katselevat meidän
katselemistamme. Olisikohan saukko, kysyn Pekalta. Hänen mielestään voi hyvin ollakin. Mistä
sitä tietää minkä värisiä ja minkälaisia Siperian saukot ovat. Voihan olla supikoirakin.
Verhojanskin vuorijonosta mainittiin, että sen kannukset (spurs) alkaisivat hahmottua laivan
vasemmalle puolelle ja että niitä olisi tosi kiva katsella. Minähän katselen niitä iltapäivällä sen
minkä väylämerkkien katsomiselta ennätän. Useamman tunninkin niitä katselen, välillä laivan
kannelta, välillä hyttini ikkunasta. Ne ovat yli 2500 metriä korkeita, lukee laivan matkaohjelmassa.
Tarkoittaa varmaan, että korkeimmillaan, tuskin enää tässä kohdin. Suurin osa niistä ja tietenkin
niiden huiput kohoavat korkealle vuorijonon edessä lepäilevien pilvikerrosten yläpuolelle.
Vuorijono hahmottuu selvemmin ja selvemmin mitä etelämmäksi kuljemme. Lopulta niiden on
määrä madaltua kumpuileviksi kukkuloiksi aivan joen rannalla.
Havaitsen rannan laiturissa kaksi pitkää vesibussia, olisivatkohan kantosiipialuksia, en tiedä, mutta
näyttävät samanlaisilta, joilla ajoimme Valamossa pääsatamasta varsinaiseen
rantaannousemispaikkaan. Rantaan on vedettynä muitakin veneitä. Ne ovat pienempiä. Olisiko
tässä lomakeskus. Ryhmämme jäsen kertoo, että kuuluttivat tästä menomatkallamme, mutta en
minä sellaista kuulutusta muista huomioineeni. Aivan heti rannastanousun jälkeen on korkea
ortodoksiristi. Sen takana on pienenlaisia lomamökeiltä vaikuttavia rakennuksia ja yksi isompi
rakennus. Ehkä kauempana on muita rakennuksia. Siltä ainakin vaikuttaa. Jos niin on miltä
näyttää, niin jakutskilaisten lomakeskuspa hyvinkin. Pitkä on matka jakuutilla lomailemaan.
Illalla Pekka saa rukkaset Agrafinalta, vaikka yrittää hurmata hänet nokialaisella kännykällä,
nokialaisilla kumisaappailla ja Finlandia-vodkalla. Agrafina torjuu niin ikään kaikkien muiden
laivalla olevien maiden edustajien - slovakin, saksalaisen, tanskalaisen, britin, sveitsiläisen,
itävaltalaisen, hollantilaisen ja australialaisen – kosinnat, jotka he kukin tekevät oman maansa
ominaisuuksia esitelevällä tavalla. Mutta venäläiselle hän suostuisi. Shamaani-isän ei on ehdoton
kuitenkin hänellekin. Venäläinen lähtee nyt purjehtimaan Lenalle, joutuu myrskyyn ja hukkuu.
Agrafina ei kestä sydämensä valitun menetystä. Hän menee Lenan rantaa, heittäytyy sen aaltoihin
ja sen pituinen se.
19.8.2018 Vihreä pysähdys
Toiseksi viimeinen täysi risteilypäivä.
Ennen aamiaista vilkaisen kännykkääni, ei ole verkkoa. No, ei soitella sitten.
Laiva pudottaa ankkurinsa juuri ennen aamukahdeksaa. Vastakkainen ranta on ehkä kymmenen
kilometrin päässä tai voi olla kauempanakin, voihan tuo lähimpänä erottuva metsä kasvaa saarella.
Ei sitä voi näin kaukaa erottaa.
Ladies and gentlemen. Good morning. Today is the 19. August. Wellcome to Green Stop Island.
Temperature is 20 degrees Celcius. We are 245 km from Jakutsk. Breakfast is served in restaurant.
Thank You.
Yhdeksältä saamme luvan lähteä maihin. Etäälle ei saa mennä, sillä karhu popsaisee mielellään
pulskia poikia ja tyttöjä tai jos ei karhu syö, niin ainakin hyttyset imaisevat veret niin kuiviin, että
pöpeliköstä ei takaisin selviä. Ei kuulutus ihan näin mene, mutta tarkoitus on sama.
Kävelen täälläkin pitkin hiekkarantaa paljain jaloin, koska paljain jaloin kävely hiekkarannalla on
parhainta jalkahoitoa mitä tiedän olevan. Kauniita kiviä en katsele. Rikkauksien keräämisessäkin
pitää tietää rajansa, sillä jos rikkauden pirulle antaa vallan, niin siitähän ne huolet ja murheet vasta
alkavatkin.
Ukkonen jyrähtelee ja salamakin lyö, mutta joen tuolla puolella. Kalamiehet virvelöivät ja saavat
saalista, eivät kylläkään aivan yhtä runsaasti kuin eilen. Jonotamme schaslikia eli barbecueta, jota
tarjoillaan suoraan grillistä. Kello 12 poppamiehemme suorittavat siunausseremoniansa ja sen
jälkeen yrittävät saada rannalle kootun kokon syttymään. Mutta ei syty ei. Kumma juttu, vaikka
salamoinnista päätellen itse heidän pomonsa näyttäisi liikuskelevan tienoilla. Kansimiehillä sen
sijaan on konstinsa: loraus kanisterista ja kyllä roihahtaa.
Kello 13 syömme lounaan laivassa. Kerromme hauskoja koulumuisteluksiamme ja muitakin
muisteluksia meillä on ja niitäkin kerromme, mutta hyvän maun rajoissa. Ruokaseurueellamme on
harvinaisen hyvä maku mitä tulee ruokapöytäkeskusteluihin.
Laiva lähtee kolmelta, kun viimeinenkin kalamies on vieheensä ja saaliinsa kerännyt
Kalamiehillehän tämä vihreä pysähdys on näemmä tarkoitettukin.
Harjoittelemme koko Suomen edustajisto Satumaata huomista yhteisesitystämme varten. Alkaa jo
hahmottua, että Monosen Satumaastahan on kyse.
Kuuntelemme mielenkiintoisen luennon Jakutian maantieteestä ja geologiasta. Selviää se paaluille
rakentamisen arvoituskin: täällä maan pinta liikkuu, mikä johtunee maaperän ominaisuuksista ja
ikiroudasta. Kerrostalot ja muutkin talot tulee paaluttaa riittävän pitkillä paaluilla – 16-
metrisilläkin ja niiden alle pitää jättää riittävä tuuletusväli, ettei talojen alla oleva maa lämpenisi.
Jos pääsisi lämpenemään, siitä seuraisi maan liikkuminen ja tietäähän sen, ettei sellainen olisi
talolle hyväksi.
Illalla panen yhtäkkiä merkille ihmisten näpräilevän puhelimiaan. Minäkin katson omaani ja katso,
yhteys on syntynyt. Soitan Suomeen. Jälleen kuuluu kuin vierestä puhuttaisiin. Nettiinkin pääsee.
Punaisemmaksi ja punaisemmaksi käyvä aurinko laskee laivan taakse. Samassa tahdissa
selkeämmin ja punaisempana alkaa puolikuu erottua laivan oikealla sivustalla. Havaitsen sen ensin
jonkinverran puidenlatvojen yläpuolella. Se alkaa rakentamaan itsensä kanssa samalla tavoin
punertuvaa siltaan rannan ja laivan väliin. Kun aurinkoa ei enää näy, kuu on saanut siltansa
valmiiksi ja hallitsee sen kanssa maisemaa. Ihmisiä kerääntyy napsimaan siitä kuvia. Kauaa se ei
kuitenkaan jaksa pinnistella puunlatvojen yläpuolella, vaan vaipuu hiljalleen niiden taakse vieden
siltansa mennessään. Vesilakeus saa nyt vaaleansinisen sävyn yhtyen horisontissa vaaleansiniseen
taivaaseen. Ensimmäinen tähti syttyy himmeänä. Pian toinen eikä pitkään mene, kun keskitaivas
on niitä tulvillaan. Länsitaivas on pitempään vaaleampana eikä tahdo saada kuin vaivoin tähtiään
syttymään. Väylävalojen välit ovat nyt niin pitkiä, että silmä ei tahdo erottaa seuraavaa. Olemme
laivamatkamme suorilla osuuksilla.
20.8.2018 Sottintsy
Hytissä on jo kuuma, kun pitäisi vielä olla unten mailla. Raotan ikkunaverhoja ja aurinkohan se
siellä mollottaa. Näin kuumana ei hytti ole heti aamutuimaan vielä tällä matkalla ollutkaan. Turha
enää kieriskellä. Hikeäkin pukkaa. Menen suihkuun.
Ovat yöunet jääneet lyhyiksi tällä matkalla. Vaikka olosuhteissa ei mielestäni ole ollut vikaa, niin
olisiko kuitenkin tuo laivamoottorin ääni, joka olisi häirinnyt sen verran, että uni ei ole oikein
tahtonut tulla? Onhan tässä sitten ollut päivisin aikaa pistäytyä pötkölleen, jos ei nyt vallan nukkua,
niin ainakin nukahtaa. Muutaman kerran olen hörvähtänytkin.
Aamiaisen jälkeen enkelkuoromme kajauttaa harjoitusmielessä Satumaan kerran ja vielä toisenkin.
Baarityttö peukuttaa ja hymyilee. Pentti kysyy oppaaltamme, voisiko hän esittää Satumaamme
lisäksi illalla erään venäjäksi osaamansa laulun. Pentti saa koelaulaa ja oppaalta hyväksynnän.
Mieskuorossa kakkostenoria laulava Pentti on tänä iltana maatamme edustava ykkössolistimme.
Oppaamme kerää laivahenkilökunnalle annettavat juomarahat koko ryhmämme edestä. Maksamme
juoma- ja muut laskumme ravintolaan ja receptioniin - tai ne maksavat, jotka ovat ostoksia tehneet.
Laiva ajaa hiekkarantaan tutulla tavalla. Hiekkarannalle voi mennä kävelemään ja uimaankin,
mutta uimaan pitää mennä varoen, ettei virta vie. En mene kävelemään enkä uimaan, vaan räpläilen
tietokonettani ja löydän sen sisuksista joskus sinne tallentamaani musiikkia, minkä tallentamisen ja
musiikin olen vallan unohtanut. Kuuntelen muutaman kappaleen ja menen sitten lounaalle.
Lounaan jälkeen meidät kuljetetaan Sottintsyn ulkoilmamuseoon. Enintään kymmenen minuutin
matka. Tilausbussilla. Ei kuormuri-linjurilla vaan sellaisella, jolla meitä kyydittiin Jakutskin
ikiroutaluolalle. Takaisin sopii kävelläkin. Ei oikein kiinnosta, kun katselen isoja vesikuoppia tiellä
ja yritän painaa mieleeni mutkia ja risteyksiä, joista pitäisi onnistua valitsemaan aina oikean haaran.
”Kiva paikka, mutta kyllä tänne pitää tulla uudestaan oikein ajan kanssa”, sanoo Pekka, kun
museokierroksen keskeytettyämme istumme paluumatkaa odotellen autossa. Museon hittejä ovat
jakuuttien kesä- ja talviasunnot, tutkimusmatkailijalodja, Novosibiskistä siiretty ortodoksikirkko,
turkiskauppiaan hirsiasunto ja kotieläinsuojat. Laiduntava hevoslauma on myös kiva, vaikka ei
museon pysyviin kokoelmiin kuulukaan.
Yksi pariskunta meidän porukasta lähtee paluumatkalleen jalkaisin. Hämmästykseni on 4 asteikolla
1 - 5, jossa 5 on ällistys, kun näen heidän pomppivan rantatörmältä alas ilmeisen tietämättöminä
kohtalosta, joka heitä olisi Siperian taigalla syyskylmien tullessa odottanut, jos olisivat
tievalinnoissaan harhautuneet.
Käyn hytissäni ylipuhumassa itseni ulos kävelylle. Paljaat jalkani painuvat pehmeään hiekkaan.
Hiekka on lämmin. Rannalla, joka ei kävelemällä lopu, on toinenkin laivamatkustaja. Ainakin 25
astetta lämmintä. Jos ei vahvoja rautalankoja, terässementtipaalujen pätkiä ja siellä täällä lojuvia
muovijätteitä lasketa, ranta on ihmisen roskaamisesta puhtaatakin puhtaampi.
Laivalta joen vastarannalla kuuluu metallista venäjää. Laivan kovaääninen puhuu. Matkaa on
ainakin viisi kilometriä. Tyyni vesi kantaa äänet. Paikallinen perhe on ajanut autonsa
rantahietikolle puolen kilometrin päässä. Lapsella on kirkas ääni, kun hän juoksentelee veteen ja
takaisin. Pikkuinen lintuparvi pitää joella omaa ääntään. Muuten ranta on täysin äänetön. Käytän
hiljaisuutta hyväkseni, soitan pari puhelua ja käyn netissä, mihin liittyminen tapahtuu lähes samalla
nopeudella kuin kotona Suomessa.
Galapäivälliselle pitäisi panna hienoimpaa ylle, mutta minkäs teet kun hienoa ei ole. Hyvin minä
uudessa teepaidassani kuitenkin joukkoon sopeudun - siis omasta mielestä. Hienoahan olisi, jos
kaikki olisivat gaala-asuissa, mutta miten sitä matkalaukkuun kaikki sellaiset hienot.
Pentti sanoo ”kohtuudella, kohtuudella” tiedusteluumme, paljonko kuorolaulajan olisi sopivaista
ennen esitystä syödä. Nyökkäämme hyväksyntämme. Satumaamme jäähyväistilaisuudessa on
myöskin kohtuullinen, mutta Pentti ottaa yleisönsä ja ablodeissa, jotka kansainvälinen yleisö
hänelle antaa, on kohtuus kaukana.
Päätän viimeisen risteyiltani Lenajoella illan pimennyttyä kaihoisasti tähtitaivaan alla. Jakutskin
valot kajastavat jo edessä. Laiva tulee aamuneljältä satamaan. Meidän on määrä syödä aamiainen
laivassa. Sitten poistumme hotelliin.
21.8.2018 Jakutsk
22.8.2018 Lento Moskovan kautta kotimaahan